Loputon usko talouskasvuun on väärin tulevia sukupolvia kohtaan

Eilen nähdyssä MTV3:n presidentinvaalitentissä selkein ero Haaviston ja Niinistön välille muodostui ehdokkaiden suhtautumisesta talouskasvuun. Näkemyserot nousivat vahvasti esiin, kun ehdokkaat vastasivat elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Mikko Pukkisen kysymykseen julkisen talouden tasapainosta ja Suomen velkaantumisesta:

”Joudummeko jatkamaan velkaantumisen tietä, pystymmekö leikkaamaan julkisia menoja vai uskotaanko me talouskasvun ratkaisevan ongelman? ”

Pekka Haavisto korosti ympäristön ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta kestävää talouskasvua. Sauli Niinistö puolestaan ihmetteli Haaviston kriittistä suhtautumista ”numeeriseen talouskasvuun” (bkt-kasvu), jota hän piti välttämättömänä julkisen talouden tasapainottamiseksi. Niinistö piti Haaviston ajattelutapaa vääränä nuorta sukupolvea kohtaan.

Olen samaa mieltä siitä, että loputon velaksi eläminen on väärin nuorta sukupolvea kohtaan. Sen vuoksi tarvitaankin järkevää suhdannepolitiikkaa, jonka Haavisto nosti puheenvuorossaan esiin. Niinistö puolestaan tarjoaa loputtoman velaksi elämisen ratkaisuksi loputonta uskoa ”numeeriseen talouskasvuun”. Se, jos mikä, on väärin tulevia sukupolvia kohtaan. Kovaa talouspolitiikkaa edustava realistikin ymmärtää, että jos yhteiskunnan rakenteet nojaavat rajallisessa maailmassa rajattomaan kasvuun, niin yhtälössä on ongelma.

Kuten olemme saaneet huomata jo vuosikymmenten aikana, niin tuloerot ja eriarvoisuus kasvavat jatkuvasti vaikka kulutamme neljän maapallon verran luonnonvaroja vuodessa. Haavisto totesikin osuvasti, että julkisen talouden ongelmat olisivat jo ratkenneet, jos talouskasvu ratkaisisi kaikki meidän ongelmat. Mitä enemmän elämämme ympäristön kantokyvyn yli, sitä enemmän elämme velaksi. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää, Sauli Niinistö?

Mielestäni Haavisto oli ongelman ytimessä korostaessaan, että hyvällä talouskasvulla on ollut varjopuolensa, joka näkyy yhä edelleen suurena työttömyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen määränä. Hämmästelen syvästi Niinistön numeeriseen kasvuun pohjautuvan talouspolitiikan näköalattomuutta ja mustavalkoisuutta. Vielä enemmän hämmästelen sitä, että asiaan ei ole kiinnitetty enempää huomiota. Se, että Pekka Haavistolla on kokemusta ulkopolitiikasta ja Sauli Niinistöllä talouspolitiikasta, ei anna syytesuojaa heidän sanomisilleen. Argumentteja pitäisi arvioida argumenttien perusteella, ei argumenttien esittäjän perusteella.

GPI-luku (genuine progress indicator) valaisee mielestäni BKT-lukua paremmin sen taloudellisen todellisuuden, jossa suomalaiset arkeaan elävät. GPI-luku muodostuu yksityisen kulutuksen lisäksi mm. hyvinvointia lisäävien markkinattomien palveluiden arvosta sekä yksityisistä tuotannon haitoista aiheutuvista menoista ja ympäristörasitteesta.

Jokainen voi vieressä olevasta tilastosta havaita, miten BKT/asukas ja GPI/asukas urat ovat kulkeneet eri suuntaan vuoden 1980-luvun lopulta. Ei liene sattumaa, että maamme tarvottua "GPI-lamassa" viimeiset 20 vuotta lapsiperheiden köyhyys ja tulonjaon tasaisuus ovat taantuneet 1970-luvun tasolle. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin yhdessä Miikka Voutilaisen kanssa. Teksti löytyy täältä.

Vaikka Niinistö on omien sanojensa mukaan ottanut pesäeroa kokoomukseen, niin ainakin talouspolitiikan suhteen hän on pysynyt tutulla tontilla. Kaikki muut puolueet ovat enemmän tai vähemmän eri mieltä kokoomuksen ja Niinistön taloususkovaisuudesta. On myös todella hankalaa löytää eturivin kansantaloustieteilijöitä, jotka jakaisivat Niinistön IMF-uskon ratkaisuna eurokriisiin. Niinistö totesi myös hiljattain, että hyvinvointivaltion rahoitus vaatii toimivan yksityissektorin. On kuitenkin huomattava, kuten Sixten Korkman ja monet muut ovat varoittaneet, niin liian nopea talouskuri saattaa pysäyttää talouden elpymisen. Yksityissektori tarvitsee toimivan kansantalouden ja toimiva kansantalous tarvitsee suhdanteisiin sidottua talouspolitiikkaa.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että julkisen talouden tasapainottaminen sekä talouskriisin ratkaiseminen kuuluvat nykyään selvästi hallituksen ja eduskunnan toimivaltaan, joten on toivottavaa, että Ahtisaaren ja Halosen tavoin tuleva tasavallan presidentti keskittyisi päätehtäväänsä, eli ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Eilistä tenttiä kuunnellessa tuli ikävä jopa Paavo Väyrystä, joka on puheissaan korostanut Haaviston tavoin kestävää kehitystä. Tuleva presidentti osallistuu ensi kesänä järjestettävään RIO+20 -kokoukseen. Seurantakokouksen teemana on nimenomaan kestävä kehitys. Näissä presidentinvaaleissa päätetään myös siitä, minkälaisen viestin Suomi tahtoo presidenttinsä kautta välitettävän tuossa kokouksessa ja laajemmin Suomen ulkopolitiikassa. Toivoisin Tarja Halosen kansainvälisesti arvostetun työn jatkuvan Pekka Haaviston kautta. Sauli Niinistölle ojentaisin, hyvänä kakkosena, Rooman klubin tilaaman ja julkaiseman klassikon: Kasvun rajat.

Touko Aalto