Haavisto vai Väyrynen?

Mielestäni poliittiset rintamalinjat eivät kulje yksituumaisesti poliittisten puolueiden välillä. Monissa kysymyksissä suurimmat eroavaisuudet ovat itse asiassa puolueiden sisällä. Pystyn löytämään paljon hyvää kaikista suomalaisista puolueista  - viisaudella ei ole puoluekirjaa. Minulle on aivan sama kuka ihminen on, mistä hän tulee, mitä puoluetta hän edustaa tai minkälainen vakaumus hänellä on. Ainut asia, mikä ratkaisee, on se, mitä sanottavaa ihmisellä kulloinkin on.

Jos tutkisimme esimerkiksi kaikki kevään 2011 vaalikoneiden vastaukset ja arvioisimme, mitkä puolueet ja ennen kaikkea minkä puolueiden edustajat ovat kaikkein eniten samaa mieltä asioista, niin voisimme tehdä seuraavanlaisen karkean kahtiajaon puolueiden välille:

1. Sdp, vihreät ja vasemmistoliitto

2. Kokoomus, keskusta, rkp ja kd

Perussuomalaiset kuuluisivat sosiaali- ja terveyspolitiikan osalta vasemmistoon ja esimerkiksi puolustuspolitiikan osalta oikeistoon.

Euro- ja EU-politiikan ympärille on muodostunut kansainvälisyyttä ja keskinäisriippuvuutta korostava suuntaus, johon voi laskea kokoomuksen, vihreät ja rkp:n sekä osan demareista ja vasemmistoliitosta.  Tälle ajattelulle vastakkaista näkökulmaa edustavat puolestaan perussuomalaiset, keskusta, kristilliset sekä osa demareista ja vasemmistoliitosta. (Jos aiheen jakaa europolitiikkaan ja EU-politiikkaan, niin tulos olisi luonnollisesti toinen). Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm ilmaisi asian hesarin vieraskynässä 9.1.21012 näin:

”Vasemmistossa kansainvälisyysaate oli 1800-luvulla keskeisemmässä asemassa kuin nykyään. Suomen vasemmisto on omaksunut samanlaisen kansallista etua painottavan puhetavan kuin oikeisto: vastakkain eivät asetu työntekijät ja ylikansallinen pääoma vaan kansakunnat.”

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Nykypolitiikasta+puuttuu+vaihtoehtoja/a1305552985993

Arvokysymyksissä selkeän liberaaleja ovat vihreät, enemmistö vasemmistoliitosta ja noin puolet rkp:stä, kokoomuksesta ja demareista. Selkeän konservatiiveja ovat perussuomalaiset, kristilliset, keskusta ja puolet kokoomuksesta ja demareista.

Kaiken edellä mainitun huomioiden ensin kuvattu kahtiajako korostaa sitä, että demareilla, vihreillä ja vasemmistoliitolla on eniten yhteistä keskenään ja vastaavasti kokoomus, keskusta, rkp ja kd ovat löytäneet toisensa. Kuvio rikkoutuu hyvin nopeasti, jos katsomme kokonaisuutta jostain tietystä tulokulmasta, kuten arvokysymyksistä tai vaikkapa nyt suhtautumisesta euro- ja EU-politiikkaan.

Minkä takia oikeistopuolueet näyttävät aina löytävän toisensa ja vasemmistopuolueet päinvastoin näyttävät aina kinastelevat keskenään?

Kyse on nähdäkseni siitä, että oikeistopuolella asioihin suhtaudutaan pragmaattisesti ja teknisesti, (arvo- ja puolustuspolitiikka pois lukien), ja vasemmistopuolella asioihin suhtaudutaan huomattavasti enemmän tunteella ja paatoksella, jolloin kysymys oikeasta ja väärästä toimenpiteiden kohdalla korostuu rationaalisuutta ja kokonaistavoitteita enemmän.

Tästä johtuen monelle on syntynyt tunne siitä, että oikeistopuolueiden kanssa on helppo käydä asiallista ja argumentoivaa keskustelua, vaikka olisi kuinka paljon tahansa eri mieltä asioista. Vasemmistopuolueiden kanssa puolestaan kiihkoton, asiallinen ja rationaalinen keskustelu on huomattavasti vaikeampaa, vaikka olisi lähes kaikesta samaa mieltä.

Sitten itse asiaan eli ensi sunnuntaina pidettäviin presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen.

Oikeistolaista talouspolitiikkaa ja konservatiivista arvopolitiikkaa edustava ehdokas Sauli Niinistö nauttii yli miljoonan euron kampanjabudjetista sekä kansan enemmistön tuesta. Tämä on vähintäänkin omituista huomioiden sen, mitä olen yllä kuvannut. Toisaalta presidentinvaalit ovat tunneperustaiset henkilövaalit, joten monet aikaisemmin tässä tekstissä kuvatut seikat eivät päde presidentinvaaleissa. Presidentinvaaleissa korostuu kaikkein selkeimmin tämän tekstin alussa kuvattu tilanne:

Tämä asetelma on johtanut myös tilanteisiin, joissa pienten puolueiden ehdokkaat ovat pystyneet nousemaan vaalien yllätyshaastajiksi. Näin kävi vuonna 1994, kun rkp:n Elisabeth Rehn oli toisella kierroksella Martti Ahtisaarta vastaan ja näin näyttää käyvän näissä vaaleissa kun vihreiden Pekka Haavisto haastaa kokoomuksen Sauli Niinistön presidentinvaalien toisella kierroksella.

Haaviston nousua selittää aikaisempaa poliittista logiikkaa hyväksi käyttäen seuraavanlainen kaava:

1. Haavisto kuuluu ensimmäisessä kahtiajaossa selkeästi vasemmistoon
2. EU- ja europolitiikassa Haavisto kuuluu samaan veneeseen vihreiden, kokoomuksen ja rkp:n kanssa. Samassa veneessä ovat myös suuri osa demareista ja osa vasemmistoliitosta.
3. Arvokysymyksissä Haavisto on samaa mieltä kuin vihreät, enemmistö vasemmistoliitosta ja puolet demareista, kokoomuksesta ja rkp:sta.
4. Toimintatavoista Haavistoa kuvaa asiallinen, kiihkoton ja argumentoiva tyyli, joka istuu kokoomuksen, keskustan, rkp:n ja kristillisten tyyliin sekä kuvaa enemmistöä vihreistä ja demareista. Tätä ajattelua kuvaa mm. tuo omalla nimellä ja kasvoilla tapahtuva aktivismi.
5. Haavistoa voi kuvailla toimintatavoiltaan konservatiiviksi ja arvoiltaan vasemmistoliberaaliksi.  

Koska kyseessä on tunneperustaiset henkilövaalit, niin ei sovi aliarvioida yleisen olemuksen ja asioiden esittämistavan merkitystä äänestyspäätöksessä.

On mielenkiintoista nähdä löytävätkö tunneperustaisesti toimivat vasemmistoliberaalit toisensa näissä vaaleissa, kuten pragmaattisesti toimivat oikeistokonservatiivit ovat löytäneet jo aikaisemmin. Fakta on se, että jokainen ensimmäisellä kierroksella annettu ääni, joka ei mene Niinistölle, tukee toista kierrosta. Jokainen ensimmäisellä kierroksella annettu ääni, joka ei mene Haavistolle, tukee toisen kierroksen lisäksi Väyrysen pääsyä toiselle kierrokselle.

Tämä on tavallaan hieman ironinen tilanne, sillä vihreät ovat aina kärsineet vaalitaktikoinnista, koska heidän asettamansa ehdokas ei ole koskaan yltänyt uskottaviin gallup-lukemiin. Nyt asia on toisin.

Lipposta tai Arhinmäkeä äänestävä henkilö johtuu pohtimaan onko hänelle tärkeämpää se, että hänen edustamansa arvo- ja ajatusmaailma menee eteenpäin tekstin alussa kuvatulla karkealla jaolla (dem+vihr+vas) ja monen ihmisen kohdalla jopa tarkemmalla jaolla (liberaali+vasemmisto) vai se, että äänestää henkilövaaleissa puolueperustaisesti parasta ehdokasta. (Toki monelle ihmisille valittu ehdokas on paras ilman puoluekytkentääkin).

Arhinmäen kohdalla tuo puolueperustaisuus korostuu erityisesti. Hän olisi toivonut vasemmistolaista naisehdokasta, mutta kun ketään ei löytynyt laajoista etsinnöistä huolimatta, oli puolueen puheenjohtajan pakko hoitaa homma kulttuuriministerin tehtävien ohessa. Arhinmäki on korostanut lähteneensä ehdolle tuodakseen vasemmistolaisen vaihtoehdon osaksi keskustelua. Tässä hän on mielestäni onnistunut varsin hyvin. Etenkin Järvenpään lukion vaalipaneelissa, jossa hän esiintyi puolueenpuheenjohtajamaisesti tuoden vasemmistoliiton näkökulmia esiin.

Huvittavaa ja samanaikaisesti pelottavaa on se, että Väyrynen toivoo jokaisen Lipposta tai Arhinmäkeä joko puolueperustaisesti tai ilman puoluekytkentää kannattavan henkilön myös äänestävän Lipposta tai Arhinmäkeä. Näin siksi, että silloin annettu ääni on ääni toisen kierroksen puolesta ja ääni pois Haavistolta. Väyrysellä on Haavistoa paremmat mahdollisuudet toiselle kierrokselle yleiskannatuksen perusteella, mutta jos ihmiset ryhmittyvät puoluerajat ylittäen sdp+vihr+vas –akselilla Haaviston taakse, niin yhdistetty yleiskannatus+kanavoitu kannatus nostaa Haaviston toiselle kierrokselle.

Politics makes strange bedfellows.